Kanneltalon Gallerian näyttelyn kuvamaailmasta löytyy paljon signaaleja, jotka muistuttavat menneitten aikojen Neuvostoliiton propagandaa, visualisoinnista missä  iskulausekyltit, Leninin kuva,sirppiä, vasaraa tai lekaa veistoksissa puristavat kädet suuntautuvat rohkeasti ylöspäin. Liput liehuvat kun naiset rakentavat maanteitä, neulovat vaatteita,marssivat, tanssivat ja laulavat ja sievimmät saavat poseerata  ulkomaisia juomia ja tuotteita myyvissä tax-free- putiikeissa. Ostajia ei ole ollut mahdollista kuvata, se on täysin ymmärrettävää. Jännittäviä yksityiskohtia on livahtanut näihin valvottuihin kuviin,naisten suosikki jalkine näyttää olevan kumisaapas, mustina tai kirkkaan sinisinä. Ja kaikilla ammattikunnilla, kaikilla kansalaisilla on virkapuku, siten ihmiset voidaan merkitä ulkoisesti helposti tunnistettaviksi. Jäätelönmyyjiä ei voi sekoittaa tehdastyöläisiin, eikä poliiseja ompelijoihin. Maaseutukuvassa on aution ja ankean näköistä, tästä aiheesta ei ole montaa kuvaa,-kyntö tapahtuu härällä joka vetää puuauraa. Mutta Pjongjangissa on yliopistolla sentään kolme tietokonetta, - entä toimiiko netti ? Siitä ei saa selvää. Kirsikkapuut kukkivat kuitenkin yhtä lumoavan kauniisti kuin Japanissa  käydessäni. Kim Sung Illin 95-vuotissyntymäpäivän juhlallisuudet näyttivät olleen prameat, kukkalaitteet, naisten värikkäät silkkipuvut, esiintyjäryhmien ohjelmanumerot kuin satukirjoista. Suurta Johtajaa kunnioitettiin näyttävästi.  Tämä kaikki vesivaurioista kärsivien, ankeiden kerrostalojen taustaa vasten, talojen, jotka näyttivät asumattomilta. Entä kuka haluasi  kävellä,- ellei olisi pakko,- pitkillä autioilla kaduilla, joiden kulmissa on yksinäinen liikennepoliisi ohjaamassa yhtä bussia ja propaganda autoa?

Pohjois-Korealaisen maailman ulkopuolella on siis suomalainen lähiö, foorum, jolta etelään siirtymisen voi tehdä M- lähijunalla.Juna on tupaten täynnä, onhan viikonloppu, keväinen ilma ja kaikkea sitä mikä saa ihmiset liikkeelle. Monet ovat menossa työhön. Ilman virkapukua. Matkustajien viihteestä pitää nyt huolen humalainen häirikkö, joka suuri äänisesti analysoi maailmaa ja meitä suomalaisia. Hän on tämän vapaan maailman taustamusiikki, ja me matkustajat olemme kuin emme kuulisi sanaakaan. Valitettavasti   tollon ääni on hyvin kuuluva. Mikä olisi kohtalonsa Pjongjangissa?

Ja pisteen valvotun maailman matkaani saan sitten Hakaniemen torilla, missä häiritsevän ärhäkkäät romanialaiset kultahelyjä myyvät naiset käyvät kulkijoiden kimppuun. Erityisen ärhäkkäästi he riippuvat iäkkäämmissä kulkijoissa. Pääsisikö heistä eroon siellä tarkoin valvotussa maailmassa ja mitenkä? Sitä jään miettimään