Aamu ei vaikuta erilaiselta, vaikka suuri muutos on tapahtunut. Voin astua liikennevälineeseen kotikulmaltani, mitä en ole voinut tehdä neljään kuukauteen ja huristaa cityni keskustaan. Olen siis armoitettu, voisin shoppailla ja liikkua kuin ruhtinatar ja valita Stokan lihatiskiltä ne parhaat, vanhentuneilla leimoilla varustetut lihapalat...   Sitä ennen pitäisi tietysti käydä nail-putsissa ja kampaajalla.

Aamu ei siis vaikuta erilaiselta. Ne nojailevat lapioihinsa, juovat pahvikahvia ja röökit riipuvat joka toisen suupielessä kun vitsit lentelevät, niitä kun viljelee heti aamu varhaisesta, niin ruokiksen odotteleminen käy näppärästi. Joku suorituspaineinen on kontallaan maassa ja kippaa katukiviä paikoilleen ja syvällä muovisten jättiputkien syövereissä kaivaa joku nuori nulikka monttua. Pinko, koululainen, duunarit katselevat aikansa jätkän touhuja , kunnes joku alkaa kertoa viime iltaisen,-öisen- kapakkamatkansa yksityiskohtia, mikä yleensä päättyy leuhkaan hohotukseen ja isketyn kimman ominaisuuksien kuvailuun,- mitä ei tohdi kirjallisesti toistella.Sen tekevät vain menestyksekkäät ja ihan oikeat kirjailijat.

Mutta ratikat kulkevat, narskuen ja täristen, kun apulaiskaupunginjohtaja oli niin määrännyt.Mitä siitä vaikka kaupunkilaisten kärsimykset jatkuvat, hiekkakasat pölyävät, ikkunoiden pesijöillä riittää työtä, astmaatikot pärskivät ja suunnitttelevat kulkureittinsä etukäteen. Jalankulkijat puikkelehtivat erilaisten aitausten sisällä ja ulkopuolella, joillakin reiteillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin rämpiä sorassa ja hiekassa, upottavilla kohdilla on oltava hyvin varovainen. Etuajooikeuksistaan tiukasti kiinni pitävät autoilijat eivät paljon tilaa anna, kaikilla tuntuu olevan kiire jonnekin. On myös hyvä välttää katuja joiden reunoilla rakennustelineillä muoviin verhoillut talot kahisevat ja paukkuvat tuulessa. Kun sataa, pöly tietysti häviää, mutta soran alta löytyy savivellillammikoita. Ja kun sataa, silloin ei tehdä katurakennusta, vaan vetäydytään suojaan, läheiseen kiskaan tai pubiin. Taasen juttu luistaa, kahvi tai keskari maistuu, röökikin palaa, jos sallitaan. Se on sitä tavallista suomalaista arkipäivää, liksa tulee joka tapauksessa, tuli kaduista valmista taikka ei.

Selitys tähän kaikkeen on niin selkeä ja yksinkertainen. ILMASTO. Suomessa on tämä ilmastopaholainen, talvella ei voi tehdä katutöitä ja kesällä ei oikein huvita kun pitäisi päästä lomalle niinkuin muutkin duunarit. Mutta olenko käsittänyt kaiken aivan väärin? Ilmasto on lämpenemässä, maa ei välttämättä jäädy ja rakkaassa cityssä lunta ei ole näkynyt monena talvena. Siksi onkin parempi uskoa siihen, että urakat, joidenka olisi pitänyt valmistua alkusyksystä, voivat olla sitä vasta ensi keväänä,-  mikäli ei tule pakkasia...

Kanneltalon Gallerian näyttelyn kuvamaailmasta löytyy paljon signaaleja, jotka muistuttavat menneitten aikojen Neuvostoliiton propagandaa, visualisoinnista missä  iskulausekyltit, Leninin kuva,sirppiä, vasaraa tai lekaa veistoksissa puristavat kädet suuntautuvat rohkeasti ylöspäin. Liput liehuvat kun naiset rakentavat maanteitä, neulovat vaatteita,marssivat, tanssivat ja laulavat ja sievimmät saavat poseerata  ulkomaisia juomia ja tuotteita myyvissä tax-free- putiikeissa. Ostajia ei ole ollut mahdollista kuvata, se on täysin ymmärrettävää. Jännittäviä yksityiskohtia on livahtanut näihin valvottuihin kuviin,naisten suosikki jalkine näyttää olevan kumisaapas, mustina tai kirkkaan sinisinä. Ja kaikilla ammattikunnilla, kaikilla kansalaisilla on virkapuku, siten ihmiset voidaan merkitä ulkoisesti helposti tunnistettaviksi. Jäätelönmyyjiä ei voi sekoittaa tehdastyöläisiin, eikä poliiseja ompelijoihin. Maaseutukuvassa on aution ja ankean näköistä, tästä aiheesta ei ole montaa kuvaa,-kyntö tapahtuu härällä joka vetää puuauraa. Mutta Pjongjangissa on yliopistolla sentään kolme tietokonetta, - entä toimiiko netti ? Siitä ei saa selvää. Kirsikkapuut kukkivat kuitenkin yhtä lumoavan kauniisti kuin Japanissa  käydessäni. Kim Sung Illin 95-vuotissyntymäpäivän juhlallisuudet näyttivät olleen prameat, kukkalaitteet, naisten värikkäät silkkipuvut, esiintyjäryhmien ohjelmanumerot kuin satukirjoista. Suurta Johtajaa kunnioitettiin näyttävästi.  Tämä kaikki vesivaurioista kärsivien, ankeiden kerrostalojen taustaa vasten, talojen, jotka näyttivät asumattomilta. Entä kuka haluasi  kävellä,- ellei olisi pakko,- pitkillä autioilla kaduilla, joiden kulmissa on yksinäinen liikennepoliisi ohjaamassa yhtä bussia ja propaganda autoa?

Pohjois-Korealaisen maailman ulkopuolella on siis suomalainen lähiö, foorum, jolta etelään siirtymisen voi tehdä M- lähijunalla.Juna on tupaten täynnä, onhan viikonloppu, keväinen ilma ja kaikkea sitä mikä saa ihmiset liikkeelle. Monet ovat menossa työhön. Ilman virkapukua. Matkustajien viihteestä pitää nyt huolen humalainen häirikkö, joka suuri äänisesti analysoi maailmaa ja meitä suomalaisia. Hän on tämän vapaan maailman taustamusiikki, ja me matkustajat olemme kuin emme kuulisi sanaakaan. Valitettavasti   tollon ääni on hyvin kuuluva. Mikä olisi kohtalonsa Pjongjangissa?

Ja pisteen valvotun maailman matkaani saan sitten Hakaniemen torilla, missä häiritsevän ärhäkkäät romanialaiset kultahelyjä myyvät naiset käyvät kulkijoiden kimppuun. Erityisen ärhäkkäästi he riippuvat iäkkäämmissä kulkijoissa. Pääsisikö heistä eroon siellä tarkoin valvotussa maailmassa ja mitenkä? Sitä jään miettimään

Kanneltalon Galleriassa on esillä Mirjam Efron Valvottuja valokuvia ( 10.-26.4.2008) Pohjois-Koreasta.Tämä tarkoittaa tarkasti rajoitettuja kohteita salaperäisestä maasta, Pohjois-Koreasta, mikä se on ollut vuodesta 1953 lähtien.Ensi maistiaisen saan kuitenkin, ei niin tarkoin vartioidusta kotimaastani, etsiessäni sopivaa reittiä Kannelmäkeen. Selailen perinteistä HKL:n joukkoliikenneopasta, tämä siksi,että bussin ikkunasta voisin,- kenties,- katsella kevään etenemistä maisemassa. Internettiä en edes avaa.Bussini lähtisi Kampista, muuta selvyyttä en saa, harhailen Kampin sisällä ja ulkona etsien info-pistettä, mitä ei ole.Kierrän koko korttelin ympäri, pysäkiltä toiselle, bussini numeroa ei löydy. Olen ymmälläni ja kävelen kiltisti rautatieasemaa kohti, koska sopiva info löytyi "muinoin" metroaseman tasanteelta. Olisiko se siellä vielä,-kaikkihan katsovat kuitenkin kulkureittinsä verkosta! Aivan ja Yes! Säästetään toimistokuluissa, johtajien obtioita varten...  Mutta, kas, onni ei ole vielä hylännyt matkaajaa. Postitalon edessä ( onko se myös Kiasman aukio?) löytyy bussi joka ajaa Kannelmäkeen.Nyt matkaan, vaikka liikennelaitoksen oppaassa tästä ei kerrottu mitään. Kuljettaja on eestiläinen, kohtelias ja mukava, huristelee tasaista vauhtia ja vie meidät, kolme matkustajaa varmasti perille,- sillä kaikki muut näyttävät liikkuvan siihen suuntaan joko M- lähijunalla taikka omalla autolla. Pääsen kuin pääsenkin katselemaan lähiseutuja, ne ovat aukirevittyjä, keskentekoisia ja pölyisiä liittymiä,betonisia äänivalleja ja valtava autonrengasvuori, jonka on tarkoitus muuttua vihreäksi äänivalliksi. Siellä täällä näen vielä ilokseni pieniä taloryppäitä, joilla on oma piha ja puutarha ja lenkkeilijöitä maastoissa, joidenka lenkkipoluista ei vielä ole muokattu yli -tai alikulkutunneleita. Samalla minulla on aikaa ihmetellä sitä, kuinka "muut turistit" löytävät liikenneyhteytensä, kun sähköisissä informaatiotauluissa pyörivät kovaa vauhtia kaksikieliset, suomi-ruotsi-tekstit eikä infopisteitä ole näkyvillä? Pitäisikö mennä raaputtamaan R-Kiskaan arpoja ja kysyä vaivihkaa purukumia jauhavalta tuntityöläiseltä neuvoa, näin ehkä kaavailivat Kampin penkeillä istuskelevat matkailijat, jotka tulkitsivat hämmentyneet ilmeet kasvoillaan liikennelaitoksen karttoja. Kannelmäesä varmistan reittini kulttuurikeskukseen, silmäpuolista, suurta koiraaa ulkoiluttavalta rouvalta. Saan ystävällisen opastuksen, mutta koira haukkuu minut ja vauhtini kiihtyy.

Ei,- Kanneltalo ei ole kanteleen muotoinen, onko arkkitehti  edes tullut ajatelleeksi asiaa.Rakennusta ei ole suunnitellut Aalto tai Saarinen, sitä katsomaan ei tuoda bussilasteittain kulttuurimatkailijoita. Rakennus on vaalea, kivipintainen,kantavana keskusrakenteena kaartuva tynnyrimäinen osa, leveät portaat pääovelle ovat juhlalliset, mutta yleisvaikutelma rakennuksesta on levoton, jopa agressiivinen. Ulkopuolella katto-osissa on paljon teräviä siivekkeitä, niinkuin olisi haluttu sulloa paljon ideoita samaan tynnyriin.Tämä kulttuurirakennus panostaa sisältöön, sisääntulo aula on hyvin korkea, kolkko ja kirjaston tila suhteellisen pieni, aulakahvila ei ole auki, koska on aamupäivä ja luantai. Teatterisalia en näe, sekään ei ole juuri nyt auki. Mutta Galleria on valoisa ja ilmava, sen korkeus on eduksi kaikenlaisille taideteoksille. Siinä suunnittelu toimii hyvin .Entä mikä on se alue, - foorumi - mihin tämä rakennus on sijoitettu? Siitä ei voi erehtyä,se on tuttu suomalainen, sosiaalinen lähiö 13 minuutin lähijunamatkan päässä pääkaupungista. Siis korkeampaa kulttuuria ja aktiviteetteja kansalaisille, kaikki muu syntyy sitten itsestään. Tätäkin foorumia hallitsevat Krouvi, Kannel-Pubi, Tonin Grilli, Alepa, R -Kioski, Kirpputori Aino ja Kela. Mitä muuta tarvitaan, taustalla välttämättömät kerrostalot, asunnot? Sen tietävät terassilla aamu-tuoppejaan jo nauttivat kansalaiset , kun kulman takaa kuuluu yksinäisen naisen monologi,- tullessani nainen oli jo vauhdissa räjähtäneestä olomuodostaan huolimatta. Tätä monologia ei tarvitse kiivetä esittämään Kanneltalon näyttämölle, lainahepenissä ja jonkun vieraan kirjaamana tekstinä. Siitä vaan suorasanaisesti keneltäkään lainaamatta!

Valokuvia Pohjois-Koreasta on esillä useita kymmeniä, mikä jo on ihme. Kuvaluetteloa ei ole, turvatoimenpide ehkä, mutta lukemalla kuvia tarkasti löytää niistä mielenkiintoisia asioita. Tätä todellisuutta korostaa vielä aito taustamusiikki, eikä tarkoituksellisuudesta voi erehtyä.